Pitkästä aikaa. Tästä olen hautonut kirjoittavani jo puolitoista vuotta, mutta oma aika tuntuu olevan kortilla eikä riitä puoleenkaan siitä mitä haluaisi tehdä. No, kuitenkin. Tätä aihetta kun yritin itse googlailla sen ollessa ajankohtainen ja aika vähän ja sekavasti löytyi tietoa ja keskustelua aiheesta, lähinnä joku kelan kysy ja vastaa -palsta sekä ikivanhoja ketjuja jossakin vauvafoorumeilla.

Ihan alkuun totean, että arvostan tosi paljon niitä, jotka viihtyy lapsen tai lasten kanssa vaikka vuositolkulla kotona, jaksaa olla läsnä ja keksii virikkeitä, ulkoilee ja harrastaa. Itse vain en ole yhtään sellainen, koska kaipaan älyllisiä haasteita ja ihmiskontakteja. Tiedän, että tuo on vain vaihe kun lapsella on enemmän vauhtia kuin järkeä ja kommunikaatio rajoittuu yksittäisten sanojen toisteluun. Mutta oman mielenterveyteni takia tämä oli loistava ratkaisu, vaikka tiedän että jotkut lynkkaakin jos lapsia tehdään(ei tehdä, vaan saadaan!) eikä niiden kanssa sitten jakseta ja haluta olla 24/7.

Joka vanhempainvapaan jälkeen olen mennyt töihin heti kun olen päässyt, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa mieleen että töitä voisi ehkä tehdä myös sen aikana. Ajatus lähti oikeastaan siitä, kun selvittelin onko äitiyslomalle pakko jäädä silloin kun se virallisesti alkaa. No, ei ole pakko. Mulle ei löytynyt sijaista ajoissa, joten halusin olla töissä koska tuntui että sama se odotteleeko kotona vai töissä, koska olo oli ok eikä vakityöni ole fyysisesti raskasta.

Tein kaksi viikkoa normaalisti töitä äitiysloman virallisesti alettua, ja tuolta ajalta maksetaan minimiäitiysraha työpäiviltä ja normaali palkka lisäksi. Ilmoitin myös että saa soitella jos tulee mieleen jotain etähommaa. Kaksi viikkoa kotiin jäämisen jälkeen syntyi lapsi, jonka kanssa erinäisistä syistä meni viikko sairaalassa kököttäessä ja toinen viikko kotoa käsin verikokeissa hypätessä. Lapsi oli 3,5 viikkoa vanha kun aloitin lauantaityöt edellisessä työpaikassa, koska halusin ja koska mulla oli mahdollisuus. Viisi tuntia omaa aikaa joka viikolle, virikettä aivoille ja vaihtelua. Rahallisesti aika plus miinus nolla, kun ansiosidonnaisen äitiysrahan sijaan sain työpäiviltä minimirahan plus palkan. Mutta en ole muutenkaan niitä ihmisiä, jotka tekee töitä vain rahan takia.

Lapsen ollessa 4kk, soi puhelin. Olivat vakipaikasta muistaneet että mulle sai tarvittaessa soitella. Kävin hakemassa läppärin, tulostimen, puhelimen ja toisen näytön kotiin. Tein töitä joskus arkisin päikkäriaikaan ja sunnuntaisin. Sunnuntait on vanhempainvapaasysteemin porsaanreikä, niistä ei tarviis mihinkään ilmoittaa mutta alasta riippuen voi olla hankalaa tehdä pelkkää sunnuntaita. Ainoa hankaluus tuntui olevan ilmoitella kelaan ajoissa työpäivät, etteivät maksa liikaa. Muutamasti perivät sitten takaisin joitakin kymppejä kun osui ilmoituspäivät ja maksukauden katkeaminen liian lähelle toisiaan ja käsittelyaikojen takia ei mennyt kuin strömsössä. Töihinpaluu itsessään oli helppo, kun oli edes muutaman päivän verran kuukaudessa ylläpitänyt ammattitaitoa. Suosittelen!
 

No hei, kiitos kysymästä mutta ei ollut. Ja siihen kommenttiin sitten jäi se viimeinenkin into kertoa koko asiasta kenellekään. Eihän se toki muille pitäisi mitenkään kuulua mikä jonkun muun lapsiluku on ja toisaalta kuitenkin olis kiva jos olis joku jonka kanssa tästä iloita. Mikä siinä onkin niin vaikeaa pitää päänsä kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa... Nyt vaan tuo meni jotenkin tunteisiin enkä ole osannut olla iloinen asiasta kuin hetkittäin ja siitäkin tulee jotenkin syyllinen olo. Sikäli surullista, huomenna viikko 35 ja olen yhdelle ihmiselle asiasta kertonut (niiden lisäksi joille on ollut pakko) - onneksi on edes se yksi, jonka tiesin suhtautuvan niin kuin raskausuutisiin aina pitäisi. 

Niin, ei vahinko mutta jonkunlainen yllätys kyllä. Siis siihen nähden että kolmannen lapsen kohdalla tuli havaittua, että lapsia ei tehdä vaan saadaan ja nyt ikää oli kuitenkin jo monta vuotta enemmän. Olihan tätä asiaa pitkään jossiteltu ja todettu että pian tulee ikä vastaan ja sen lisäksi mietitty liikaa työtilannetta ja terveystilannetta ja sitä kuinka hullu täytyy olla aloittaakseen kaiken alusta kun muut lapset on jo kouluikäisiä. Ja miten ne lapset siihen suhtautuu ja tutut ja puolitutut ja muuta turhaa... Osittain sitäkin että jaksaako sitä oikeasti kun on vanha ja puutunut ja erityislapsi vaatii oman huomionsa (päästiin taas sentään kuraattori-psykologi-perhetyöntekijä -putkeen jos saataisi keinoja pitää arki rullaamassa helpommin). Mutta erinäisistä syistä taas uskon entistä enemmän siihen että asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa.

Siitähän tämä oikeastaan lähti että olin kärsinyt jatkuvasta pahoinvoinnista varmaan jo pari vuotta ja mies keksi että jospa se johtuukin noista hormoneista joita käytin väärin koska vihaan menkkoja. Sitäpä sitten kokeilemaan että normalisoituuko olo kun jättää hormonit apteekkiin. No ei auttanut, sama olo jatkui eikä ne menkat koskaan alkaneet. Niitä odotellessa löysin vakkarityön, ehkä parhaan sellaisen tähän mennessä eivätkä mua tämänkään takia ulos kuulemma heitä sieltä (laitontahan se oliskin, mutta kyllä tekosyitä koeajalla irtisanomiseen löytyy jos niin haluaa). Jotta pitkästä hiljaisuudesta huolimatta kaikki on paremmin kuin hyvin vaikka olo onkin edelleen vähän epätodellinen, kohta se jo syntyy. Töistä voisi jäädä tämän viikon jälkeen pois, mutta ajattelin vielä viikon tai kaksi jatkaa kun ei huvita kotonakaan yksistään jumittaa, tuntuu odottavan aika vielä pidemmältä..

Pitkän hiljaisuuden jälkeen on hyvä avautua aiheesta, jota enemmän ja vähemmän tulee omassakin arjessa mietittyä. Nykyaikana uusperheet sikäli ei ole mikään juttu, mutta jotenkin järkytyin kun eksyin johonkin vauvapalstalle lukemaan miten rumasti aikuiset ihmiset kirjoittavat ja ajattelevat kun on kyse puolisosta ja puolison lapsista. 

Toki kommentointi anonyyminä voi olla kärjistettyä tai toisaalta raa’an todellistakin, mutta itsestä tuntui tosi oudolta että joku ylipäätään lähtee suhteeseen ja pohtii yhteisten lasten hankintaa jos ei esimerkiksi voi sietää toisen lapsia. Tai että omat lapset muuttuu jotenkin toisarvoisiksi kun löytyy uusi puoliso ja lapsia tulee lisää. Tietysti olen itse ehkä puolueellinen sanomaan mitään tähän äitipuolikeissiin, kun olen se osapuoli jolla oli lapsia jo ennestään ja miehellä ei. Mun lapset oli 4- ja 6-vuotiaita kun heidän elämäänsä kahdeksan vuotta sitten tuli isäpuoli, ja todellakin kaikenlaista on matkan varrella tullut eteen. Ei varmasti ole helppo lennosta hypätä jonkun arkeen, varsinkin jos ei ole lapsista aiempaa kokemusta. Mutta se auttaa kun kaikesta voi keskustella ja toinen tukee kaikessa vaikka ei aina ymmärtäisikään.

Joillain tuntuu olevan tapana laskea päiviä koska puolison lapsista taas pääsee eroon ja arki jakautuu hyviin viikkoihin puolison kanssa ja selvitymistaisteluun niillä viikoilla kun puolison lapset ovat paikalla. Itse en pystyis tuollaseen tai olemaan ihmisen kanssa joka ajattelisi noin. Jos valitsee koko paketin, tulee mukana tavallaan puolison koko entinen elämä lapsineen ja on olemassa myös se mahdollisuus että tilanteet voi muuttua ja ne kamalat lapset olla taloudessa 24/7. Toki mulle on itsellekin helpotus jos lapset on välillä isällään, mutta jos ne haluaa olla täällä niin se menee kyllä mun oman mukavuudenhalun edelle. Parasta mitä mulle on tapahtunut että mies on tuossa edelleen ja tiedän että mun lapset on sille tärkeitä vaikka arki on välillä varsinkin tuon erityisen kanssa välillä raskasta, niin mies kestää sen ja nostaa mutkin kuopasta sitten kun olen tuntitolkulla huutanut ja itkenyt kilpaa lapseni kanssa.

Nyt kun exällänikin on lapsi tyttöystävänsä kanssa, olen alkanut osittain ymmärtää sitä toistakin perspektiiviä. Eli en yhtään ihmettele jos parikymppinen pienen lapsen äiti ei oikein ymmärrä ja jaksa tuollasta ajoittain huutavaa, kiroilevaa ja arvaamatonta esiteiniä taloudessaan. Epäilemättä voi olla hankalaa heittäytyä siihen äitipuolen rooliin jos puolison lapset on melkein samanikäisiä kuin itse, ja vastaavasti helpompaa jos on kerinnyt kasvaa tähän sirkukseen ajan kanssa. 

Tarinoita myös epäonnistuneista eroista ja hankalasta uusperhearjesta löytyy niin netistä kuin tuttavapiiristäkin, enkä vaan pysty ymmärtämään sitäkään miksi aikuiset ihmiset ei voi ajatella lasten parasta ja edes yrittää tulla toimeen sen sijaan että hankaloittaa kaikkien elämää. Koska asiat voisi olla toisinkin, olen kiitollinen että mun lapsilla on kaksi hyvää kotia ja keskenään kommunikoivat vanhemmat. Vaikka jotkut asiat toki itseäkin välillä ärsyttää niin en toista vanhempaa ikinä arvostele lasten kuullen ja yritän ymmärtää myös sen exän näkökulman. Otetaan esimerkkinä vaikka matkustaminen; me ollaan aina matkustettu joko koko porukalla tai sitten vaan miehen kanssa kaksin kun taas ex saattaa lähteä vain tyttöystävän ja niiden yhteisen lapsen kanssa johonkin. Toki sitä omaa ja kahdenkeskistäkin aikaa jokainen kaipaa eri lailla, mutta ei mun tulis mieleen ajaa lapsia täältä pois jos ne täällä haluaa olla, vaikka olis isän puoli viikosta ja mieluummin olisin miehen kans ihan kaksin sen jälkeen kun yksi lapsi nukkuu.

Toinen esimerkki; vanhempainillat ja koulun juhlat. Jotenkin mä olen ainoa joka niihin menee vaikka olis yhteisesti sovittu molemmille sopiva kellonaika niin silti joka kerta se tuntuu muuttuvan siihen että ”unohdin, en kerkiä, en jaksa” -osastoon. Lapsista on toki vaikea sanoa haittaako tuo niitä, mutta itse haluan olla se joka on kärryillä ja kiinnostunut niiden asioista. Varmaan passaankin liikaa ja olen liikaa kotona, kun olen vakiokohde ”vietkö mut lasketteleen” -viesteille vaikka lapsi olis isällään ja se isäkin kotona autoineen :D Meillä lapset saa aika vapaasti mennä ja tulla kun asutaan lähekkäin, vanhempi on aika tunnollisesti isällään silloin kun se on kotona mutta nuorempi vähemmän siellä käy tai saattaa käydä ja tulla parin tunnin päästä takaisin, sekin voi toki vaikuttaa että oma sisarus on kuitenkin suurimman osan ajasta maailman ärsyttävin ja isällään noilla on yhteinen huone. Onneksi on kuitenkin mahdollisuus viettää arkeaan molempien vanhempiensa kanssa eikä se ole toiselta pois vaan paremminkin tuo jaksamista kun saa välillä hetken hengähtää pienemmällä porukalla.

Reissusta selvitty ja ajattelin kirjoitella kokemuksia ylös nyt vielä tuoreesta muistista josko niistä on iloa jollekin muulle matkaa suunnittelevalle. Jollain ihme mäihällä oltiin taas matkoilla just sillon kun Suomessakin olis ollut lämmin. Mutta eipä se haitannut, mukavampi helteessä olla uima-altaan reunalla kuin töissä. Ja kylläpä nyt tuntuu töissäolokin luksukselta kun on taas vapaapäiviä, tein lomapäivät sisään ettei tarvii vähentää tuota viikkoa palkasta.

Katseltiin ensin matkatoimistojen sivuilta, mutta hinnat tuntui olevan meidän lomabudjettiin nähden turhan yläkanttiin kun haluttiin johonkin sellaiseen paikkaan missä ei ole vielä käyty mutta kuitenkin missä olis toukokuussa lämmin ja mikä on inhimillisen lentomatkan päässä. Lopulta päädyttiin varaamaan lennot erikseen norwegianilta ja hotelli booking.comin kautta. Viime loppukesästähän tehtiin kaksin reissu Puolaan samalla tyylillä mutta jotenkin lasten kanssa ei oltu aiemmin ajateltu omatoimimatkaa mahdollisena vaihtoehtona. Mutta kaikki meni hyvin ja viikon reissu jäi maksamaan käyttörahoineen ja ostoksineen suunnilleen saman verran kuin pelkkä pakettimatka olisi ollut matkatoimiston kautta! Kannattaa siis katsoa samaa hotellia varaussivustojen kautta jos löytyy matkatoimiston sivuilta hyvä. Saattaa samaan rahaan myös päästä tasokkaampaan hotelliin kuin valmismatkalla. Meidänkin valitsema hotelli oli Tuin palkitsema monena vuonna ja oppaatkin nähtiin ainakin yhtenä päivänä.

Myös matkapäiviä saa paremmin soviteltua itselleen sopivaksi kun katsoo suoraan lentoyhtiön sivuilta, matkatoimistoilla tuntuu olevan muutama tietty viikonpäivä lähdöissä ja ne harvoin osuu esim. sunnuntaille kuten meidän matka niin meni vain viisi työpäivää hukkaan, pätkätyöläisellä kun ei tosiaan palkallista lomaa ole... Lennettiin siis Larnakaan ja otettiin kentältä taksi Ayia Napaan hotellille, 70€ sinnepäin kun paluumatka oli 50€ eli kannattanee varata kuljetuskin etukäteen. Jännittäviä 90- luvun limusiinimallin mersuja oli takseista suurin osa eli 5-henkinen perhe laukkuineen sopi hyvin. Hotelliksi valikoitui Loutsiana, josta keskustaan matkaa nelisen kilometriä. Mietittiin ensin, että haittaako sijainti mutta koska lomakohteella on hiukan bilekaupungin maine niin ei väkisin haluttu sinne keskustaan. Hotellin vieressä oli vesipuisto, yksi euroopan suurimmista, ja siellä sai kyllä mukavasti yhden päivän aikaa kulumaan. Pääsymaksu oli kyllä ihan järjetön siihen nähden että mua ei korkeanpaikankammoisena saa kirveelläkään noihin taivaisiin asti kiivettäviin metallihäkkyröihin joista lähtee pystysuoria liukumäkiä, mutta lasten (ja miehen) ilon vuoksi maksoin itsekin sen 38€ lipusta vaikka kävin vain uimarenkaalla lillumassa sellaisessa joessa :DRannalla käyminen sentään oli suht edullista ja niitä oli paljon vieri vieressä. Aurinkotuolit ja -varjo 2,5€/kpl ja irtojäätelö 1,50€ pallo niin niillä pärjäsi hyvin monta tuntia. Yläkuvassa Nissi beach eli hotellista katsoen kolmas ja suosituin ranta, käytiin myös niillä hotellia lähemmillä rannoilla eli Landa beach ja Makronissos beach. Kaikissa näissä olis ollut niitä vesiaktiviteetteja vuokrattavana, polkuveneitä ja jettejä ja varjolla lentämistä veneen perässä mutta tyydyttiin vain siihen rannalla makailuun. Vesi on kyllä ihmeellisen kirkasta tuolla ja pitkälle matalaa, rannalla oli myös suihkut ja vessat ja pukuhuoneet jne. mutta käveltiin silti suolaisina ja märissä uikkareissa aina hotellille :D Makronissoksella ja Landalla oli paitsi rauhallisempaa, myös enemmän simpukoita jne. aarteita kerättäväksi. Löydettiinpä yksi ravun saksikin! Landa oli vissiin jo parhaan vuotensa nähnyt kun oli autioitunut niin ettei ollut edes sitä jätskikiskaa(kuva alla) enää.Hintataso yleisesti oli suomen tasoa tai kaupoissa jopa kalliimpi, ravintoloissa hiukan halvempi. Käytiin joka päivä kerran syömässä ravintolassa(60-80€ viideltä ihmiseltä riippuen paikasta ja siitä otettiinko useampia juomia, jälkiruokia jne) ja muuten ostettiin kaupasta evästä, hotellista ostettiin myös aamiaisbuffet jolla pärjäsi aika pitkälle. Lapset jaksoivat hyvin kävellä sinne kaupunkiin asti syömään ja ostoksille varsinkin illasta kun ei ollut enää niin kuuma. Lapsiin oli selvästi monessa ravintolassa panostettu, leikkipaikat pomppulinnoineen ja liukumäkineen olivat ihan hillittömiä. Käytiin mm. Bedrock(kiviset ja soraset)-ravintolassa, Jungle Mania- ravintolassa ja Tequila garden-meksikolaisessa, joiden kaikkien sisustus oli jo itsessään elämys. Papukaijoja tuntui olevan koka paikassa, Jungle maniassa sitä sai jopa silittää ja hotellilla oli yhtenä iltana parrot show jossa oli neljä papukaijaa.Makronissos beachin vieressä oli myös reissun pakollinen kulttuurikohde, makronissos tombs eli tuollasia kiveen hakattuja luolia. Jännä näky, 12-vuotias taisi käydä melkein jokaisessa sisällä ja kierrettiin myös niemen yli rannalta luolille, ei varvastossuilla paras idea kun meren kuluttama kallio oli pitkälti aika terävää ja siten hankalakulkuista.

Kaikenkaikkiaan siis ihan onnistunut loma(poislukien miehen jokapäiväinen jääkiekon mm-kisojen tuijottaminen puhelimesta, mun jäätävä aurinkoihottuma ja erityisen parit itkupotkuraivarit sekä eskarilaisen joka asiasta kiukuttelu, mutta ihmeen helpolla selvittiin 24/7 kaikki toistemme kanssa :D)

Lisäys: vuokra-autoja, mönkijöitä ja kävelyteillä ajettavia kolmipyöräisiä sähkömopoja(10€/2tuntia) oli paljon liikenteessä, mutta liikenne sen verran hurjaa(taksikuski ajoi sataaviittäkymppiä ilman turvavyötä ja eikä moottoripyöräilijät käyttäneet kypärää) ettei kyllä tehnyt mieli sinne sekaan lähteä. Muita suomalaisia turisteja tuli hyvin vähän vastaan, hotellilla oli yksi perhe ja vesipuistossa törmättiin toiseen. Venäläisiä ja brittejä tuntui olevan suurin osa vastaantulijoista.

Viime viikon lopulla ja alkuviikolla oli jotenkin niin sellanen eniten vituttaa kaikki -olo ettei tiennyt miten päin olis ja mitä tekis kun olis tehny mieli vaan vetää peitto korviin ja ottaa kasa kissoja kainaloon. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja jälkeenpäin voi taas olla tyytyväinen siitä, miten hyvin monikin asia oikeastaan on. Yleensä en turhia stressaa mutta varsinkin kaikki sellainen saa pipon kiristämään mikä menee päin sitä itteään ilman että siihen voi juuri vaikuttaa...ja myöhemmin kun asioita miettii niin tuntuu että ne vielä kasvaa todellisuutta suuremmiksi ongelmiksi omassa päässä kun on jo valmiiksi ärsyyntynyt jostain. mutta pistänpä oikein listaten asioita jotka vähän lähti kasaantumaan.

Palmusunnuntaista se taisi alkaa. 6v ja 12v(ylihuomenna!) olivat ihan into piukassa menossa virpomaan(ilmaista karkkia ja rahaa, jipii!) ja sanoin että senkus menevät kunhan itse hakevat oksat ja koristelevat...jostain syystä tilanne kääntyi kuitenkin niin, että itse saksin niitä oksia lauantaina illan pimeydessä ja sunnuntaiaamuna kun olis vaikka voinut nukkua pitkään niin heräsinkin telkkarista tuleviin formuloihin ja löysin itseni teippaamasta koristeita oksiin. No, lapsilla oli kuitenkin kivaa ja olipa vähän kollektiivista tekemistäkin.

Kissoja piti yhden ihmisen tulla katsomaan mutta eipä näkynyt tai kuulunut vastausta edes viestiin kun kyselin perään. No, muutamia päiviä myöhemmin sain vastauksen ja syyn, odotellaan ensi viikkoa jos noi ylimääräiset sitten pääsisivät uuteen kotiinsa. Kunhan nyt ennen meidän ulkomaanmatkaa saisi ne pois nurkista, muuten on kyllä ollut ihan mahtavaa nähdä miten kehitystä tapahtuu villikissoissa. Toista varten mulla on kyllä haavi lainassa että sen saisi kiinni. Kokeilin haavin toimintaa meidän kesyimpään kissaan eikä sekään tykännyt...

Autot ja mies. Toisesta autosta hajosi ajossa osa, joka oli jo suunniteltu vaihdettavan ja siinäpä menikin miehellä koko viikonloppu. Harmittaa aina kun toisen vapaa-aika menee autojen rassaamiseen, mutta onneksi se osaa itse vaihtaa melkein minkä vaan mikä menee rikki, siinä säästetään kyllä pitkä penni. Tosin se kyllä laittaakin säästyneen rahan johonkin autotarvikkeisiin mitä ilmankin hyvin pärjäisi. Toisesta autosta ei vaihteeksi auenneet ovet yhtenä aamuna kun oli satanut jotain jäävettä, sen seurauksena olin vaihteeksi sitä mieltä että vaihdan auton johonkin toiseen, mutta toisaalta muuten se kaikin puolin toimii ja on hyvä ja käytännöllinen, niin ehkä tuon ominaisuuden kanssa vaan täytyy elää. Onneksi tulee kevät niin ei ne ovet plussakelillä sitten enää kiukuttele. Seuraavaksi varmaan kiroilen sitten ilmastoinnin kanssa kun se varmaan vuotaa jostain kun pitää niin usein täyttää. 

Työnantaja. Perui mun viime viikolle suunnitellun vuoron edellisenä iltana, eikä sen jälkeen kuulunut enää mitään. Se uraputki oli sitten siinä, eikä oikeastaan harmita yhtään. Kokemusta rikkaampana ja niin edelleen, nyt vielä kun saisin tuntilapun ensin itselle ja sitten palkanlaskijalle niin saisi taas työttömyyskassalta ansiosidonnaisen ulos sen perusteella.

Rahattomuus kiristää kanssa. Siitä täytyy tosin syyttää laskujen lisäksi extemporehankintoja nimeltä puhelin sekä ovi ja ikkuna...mutta onneksi on taloudessa yksi visakortti niin voi sieltä tilapäisesti lainata että saa asuntolainan maksettua, kyllä se tästä taas tasaantuu. Täytynee tosin tehdä lomaviikko sisään kun ei perse taida kestää olla viikkoa palkattomalla vapaalla. Toisaalta sitä huomaa ostavansa esim. kaupasta paljon vähemmän kaikkea turhaa ja tekevänsä itse kun rahat on vähissä. Tällä viikolla ollaan syöty mm. kerroskiisseliä ja suklaapuuroa, sämpylöitäkin pitäis taas leipoa.

Toimintaterapeutti. Lupasi palata asiaan tyyliin kaksi viikkoa sitten, mutta oli ollut ruuhkaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin eli ei tarvii olla huolissaan lapsesta vaikka neuvolassa olivat sitä mieltä että on ikätasostaan jäljessä ja jotain häikkää on. Mutta ilmeisesti enemmän on kyse harjoituksen ja motivaation puutteesta että jää karkeamotoriikassa ikätasollaan asteikon häntäpäähän. Kuitenkin oppi esim.hyppäämään narua ja kunhan nuo puolen metrin hanget sulaa niin täytyy taas kaivaa pyörä esiin. Harmittaa vain lapsen puolesta kun samanikäiset painelee ilman apupyöriä menemään ja toisella ei tahdo onnistua edes appareiden kanssa. Mutta ehkä se siitä, onneksi tämäkin selvisi näin äkkiä kun kuukauden sisällä soitosta oli jo sekin selvillä ettei tarvii vauhkoontua.

Äiti. Viimeisinä vaan ei vähäisimpänä stressin ja ahdistuksen aiheena. Sehän käy meillä hyvä jos kerran vuodessa enkä tule juttuun sen kanssa yhtään. Se kuitenkin yllätti lähestymällä sähköpostitse(koska lapsella on synttärit) että voisi uhrata vapaapäivänsä tulemalla kylään, jos meille sopii. No, muutaman lauseen vastausviestistä sensuroituani saatiin sovittua kyläily vaikka aloituksesta ihan vähän paistoi läpi se, että mieluummin tapaisi sankaria sielläpäin jos ex sattuisi olemaan kaupunkikämpillään lasten kanssa. Siellähän se on enemmän käynyt kuin meillä ja ei varsinaisesti häiritsekään. Lasten puolesta harmittaa kun ne aina kyselee että miksei mummu ikinä käy ja on mummua ikävä ja koskahan se tulee jne. Toivotaan että tapaaminen ei ole uhka vaan mahdollisuus, vaikka ei olekaan todennäköistä että äiti ikinä tulis olemaan sellainen kuin normaalit äidit.

Maalausinspiraatiokin onneksi iski pitkästä aikaa, melko rentouttavaa puuhaa kun saa kaikessa hiljaisuudessa sutia menemään. Pöydästä (ja sellaisesta männynvärisestä kaapista) tulee samaa sarjaa kuin yhdestä lipastosta aiemmin, kulutettua pintaa kun tuohon laittaa vielä valkoista päälle ja sitten vähän hiekkapaperilla pyyhkii. Pääsiäiskuvan lautasesta tuli kyllä vähän turhankin blingbling omaan makuuni, mutta ajankulukseni otin senkin käsittelyyn yhdessä työnäytöksessä kun oli tietyt värit valmiina. Itselle ostin kuitenkin kirkkaan pintavahan vaihtoehdoksi hopeanväristä enkä tuota kultaa mikä on lautasen pinnassa.