Pitkän hiljaisuuden jälkeen on hyvä avautua aiheesta, jota enemmän ja vähemmän tulee omassakin arjessa mietittyä. Nykyaikana uusperheet sikäli ei ole mikään juttu, mutta jotenkin järkytyin kun eksyin johonkin vauvapalstalle lukemaan miten rumasti aikuiset ihmiset kirjoittavat ja ajattelevat kun on kyse puolisosta ja puolison lapsista. 

Toki kommentointi anonyyminä voi olla kärjistettyä tai toisaalta raa’an todellistakin, mutta itsestä tuntui tosi oudolta että joku ylipäätään lähtee suhteeseen ja pohtii yhteisten lasten hankintaa jos ei esimerkiksi voi sietää toisen lapsia. Tai että omat lapset muuttuu jotenkin toisarvoisiksi kun löytyy uusi puoliso ja lapsia tulee lisää. Tietysti olen itse ehkä puolueellinen sanomaan mitään tähän äitipuolikeissiin, kun olen se osapuoli jolla oli lapsia jo ennestään ja miehellä ei. Mun lapset oli 4- ja 6-vuotiaita kun heidän elämäänsä kahdeksan vuotta sitten tuli isäpuoli, ja todellakin kaikenlaista on matkan varrella tullut eteen. Ei varmasti ole helppo lennosta hypätä jonkun arkeen, varsinkin jos ei ole lapsista aiempaa kokemusta. Mutta se auttaa kun kaikesta voi keskustella ja toinen tukee kaikessa vaikka ei aina ymmärtäisikään.

Joillain tuntuu olevan tapana laskea päiviä koska puolison lapsista taas pääsee eroon ja arki jakautuu hyviin viikkoihin puolison kanssa ja selvitymistaisteluun niillä viikoilla kun puolison lapset ovat paikalla. Itse en pystyis tuollaseen tai olemaan ihmisen kanssa joka ajattelisi noin. Jos valitsee koko paketin, tulee mukana tavallaan puolison koko entinen elämä lapsineen ja on olemassa myös se mahdollisuus että tilanteet voi muuttua ja ne kamalat lapset olla taloudessa 24/7. Toki mulle on itsellekin helpotus jos lapset on välillä isällään, mutta jos ne haluaa olla täällä niin se menee kyllä mun oman mukavuudenhalun edelle. Parasta mitä mulle on tapahtunut että mies on tuossa edelleen ja tiedän että mun lapset on sille tärkeitä vaikka arki on välillä varsinkin tuon erityisen kanssa välillä raskasta, niin mies kestää sen ja nostaa mutkin kuopasta sitten kun olen tuntitolkulla huutanut ja itkenyt kilpaa lapseni kanssa.

Nyt kun exällänikin on lapsi tyttöystävänsä kanssa, olen alkanut osittain ymmärtää sitä toistakin perspektiiviä. Eli en yhtään ihmettele jos parikymppinen pienen lapsen äiti ei oikein ymmärrä ja jaksa tuollasta ajoittain huutavaa, kiroilevaa ja arvaamatonta esiteiniä taloudessaan. Epäilemättä voi olla hankalaa heittäytyä siihen äitipuolen rooliin jos puolison lapset on melkein samanikäisiä kuin itse, ja vastaavasti helpompaa jos on kerinnyt kasvaa tähän sirkukseen ajan kanssa. 

Tarinoita myös epäonnistuneista eroista ja hankalasta uusperhearjesta löytyy niin netistä kuin tuttavapiiristäkin, enkä vaan pysty ymmärtämään sitäkään miksi aikuiset ihmiset ei voi ajatella lasten parasta ja edes yrittää tulla toimeen sen sijaan että hankaloittaa kaikkien elämää. Koska asiat voisi olla toisinkin, olen kiitollinen että mun lapsilla on kaksi hyvää kotia ja keskenään kommunikoivat vanhemmat. Vaikka jotkut asiat toki itseäkin välillä ärsyttää niin en toista vanhempaa ikinä arvostele lasten kuullen ja yritän ymmärtää myös sen exän näkökulman. Otetaan esimerkkinä vaikka matkustaminen; me ollaan aina matkustettu joko koko porukalla tai sitten vaan miehen kanssa kaksin kun taas ex saattaa lähteä vain tyttöystävän ja niiden yhteisen lapsen kanssa johonkin. Toki sitä omaa ja kahdenkeskistäkin aikaa jokainen kaipaa eri lailla, mutta ei mun tulis mieleen ajaa lapsia täältä pois jos ne täällä haluaa olla, vaikka olis isän puoli viikosta ja mieluummin olisin miehen kans ihan kaksin sen jälkeen kun yksi lapsi nukkuu.

Toinen esimerkki; vanhempainillat ja koulun juhlat. Jotenkin mä olen ainoa joka niihin menee vaikka olis yhteisesti sovittu molemmille sopiva kellonaika niin silti joka kerta se tuntuu muuttuvan siihen että ”unohdin, en kerkiä, en jaksa” -osastoon. Lapsista on toki vaikea sanoa haittaako tuo niitä, mutta itse haluan olla se joka on kärryillä ja kiinnostunut niiden asioista. Varmaan passaankin liikaa ja olen liikaa kotona, kun olen vakiokohde ”vietkö mut lasketteleen” -viesteille vaikka lapsi olis isällään ja se isäkin kotona autoineen :D Meillä lapset saa aika vapaasti mennä ja tulla kun asutaan lähekkäin, vanhempi on aika tunnollisesti isällään silloin kun se on kotona mutta nuorempi vähemmän siellä käy tai saattaa käydä ja tulla parin tunnin päästä takaisin, sekin voi toki vaikuttaa että oma sisarus on kuitenkin suurimman osan ajasta maailman ärsyttävin ja isällään noilla on yhteinen huone. Onneksi on kuitenkin mahdollisuus viettää arkeaan molempien vanhempiensa kanssa eikä se ole toiselta pois vaan paremminkin tuo jaksamista kun saa välillä hetken hengähtää pienemmällä porukalla.