Sitä haluaisi osata elää hetkessä ja nauttia pienistä arkisista asioista, mutta monesti olen saanut itseni kiinni siitä ajatuksesta että kaikki jotenkin ärsyttää ja tai vähintään jotain puuttuu. Tai vaihtoehtoisesti sitä jossittelee jotain mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä, että jos olisikin tehnyt toisin. Tunnetta on oikeastaan aika vaikea selittää mutta se on helppo kiertää tekemällä niin paljon kaikkea ettei kerkiä ajatella ahdistustaan jostain olemattomasta asiasta. Ja kun mikään asia ei siis oikeasti ole huonosti mutta vanne kiristää päätä ja ahdistaa...ehkä se "kun päätit mennä ajoissa nukkumaan ja viiden tunnin päästä oot kelannu kaiken kertotaulusta elämän tarkotukseen" -meemi kuvaisi tunnetta melko hyvin.
Huomenna on onneksi vapaapäivä kahdeksan päivän työputken jälkeen. Ja tilipäiväkin! Meinaan siis nukkua heräämättä kellon soittoon, maksaa laskuja ja nauttia aamukahvista pitkän kaavan mukaan. Kummasti kyllä unohtuu ne muka-ongelmat siinä vaiheessa kun oikeasti on niin tili, jääkaappi kuin auton tankkikin tyhjä. Ei ookaan pitkään aikaan käynyt niin että joutuis oikeasti penkomaan kaappeja taikoakseen jotain syötävää kun kauppaan ei voi mennä ja ajamaan töihin niin polttoainetta säästäen ettei voi edes ohitella matkalla :D Rakkautta ei rahalla saa mutta kiristää se hermoja suhteessakin jos sitä rahaa ei ole. Ja kun joskus vielä oppisi uskomaan siihen että on sen rakkauden arvoinen vaikka on välillä niin kovin ahdistunut ja turhastakin kiukkuinen.
Se paljon rahaakin tärkeämpi asia, mitä ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää on tietysti terveys. Pitkästä aikaa myös tuntui siltä, että oikeasti pelkäsin selän hajoavan taas. Kipeähän se on koko ajan ja liikkumista saa varoa, mutta tuli sellainen kiristyksen tunne ja sattui paikallaan ollessakin, mutta meni onneksi muutamassa päivässä ohi kun sen verran söin lääkkeitä että sain nukuttua. Tulipa muuten sellanen terveyskeskuskokemuskin tuossa viikonloppuna että meinas usko mennä koko toimintaan. Jonotettiin avustettavani kanssa kolme ja puoli tuntia lääkärille, joka ei edes ollut lääkäri vaan kandi. Monen ihmisen jono, yksi hoitaja ja se kandi paikalla. Eikä päästy jonon ohi, vaikka avustettavalla oli tuntopuutoksia ja halvausoireita toisella puolella kehoa, lähti sentään sitten tarkkailtavaksi jatkopaikkaan kun ei sitä olis voinut yksin kotiinkaan jättää. Aina olen halunnut luottaa julkiseen terveydenhuoltoon mutta kovasti saa puoliaan pitää että saa muuta hoitoa kuin "ota buranaa ja kattellaan miten etenee"...vaikka toki halvemmaksihan se tulee jos noi kaikki mummut kuolee kotiinsa kun ei tajua edes ilmottaa kelleen että joku on pielessä.
Off-nappi aivoissa olis välillä niin kiva. Tällä viikolla laitoin työhakemuksen yhteen paikkaan ihan vain siksi, ettei jäisi kaduttamaan että en laittanut. Kai sitä haluamansa työn takia vois ajaa sata kilometriä suuntaansa? Enhän mä sitä paikkaa todellakaan saa, mutta yrittänyttä ei laiteta ja ei tarvii sitten jossitella. Pienistä asioista ja oikealta tuntuvista valinnoista pitää yrittää onnensa löytää eikä miettiä liikoja. Näihin fiiliksiin löytyy muuten pari kovin osuvaa biisiä;
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.