C43E5D53-B0C0-4A69-919C-11FBC1D015A2.jpgMeidän arki on välillä haastavaa. On tosin myös paljon asioita joihin ei itse paljonkaan kiinnitä huomiota, koska niihin on tottunut. Nyt kuitenkin Mommy be good -facebloggarin kirjoituksia lukiessani huomasin vielä yhden uuden puolen mitä en ollut aikaisemmin paljon ajatellut. Mä olen oikeasti aika yksin tuon erityisen lapseni kanssa ja lapsi itsekin on melko yksin ja siksi ehkä niin kiinni minussa. Se on välillä vähän rankkaa, yhtään vähättelemättä sitä että suurempiakin ongelmia voi olla. En mä aina jaksais, mutta onhan se pakko. Sellaisina hetkinä välillä miettii, että olispa kiva kun olis isovanhempia (yhdet on kuolleet, omiani näen itsekin ehkä pari kertaa vuoteen ja varakappaleet ovat sitten taas lapselle niin muka vieraita ettei se niille halua kylään vaikka asuvat lähempänä) tai muita tuttuja ihmisiä joille lapsen kanssa vois mennä edes käymään tai johon se menis itse mielellään. Tai olispa sillä edes joku kaveri jonka kanssa se haluaisi joskus vapaa-ajalla olla, tuntuu että aina vaan möllötetään kotona keskenään. Toki se voi olla joku vaihekin, mutta en ainakaan valita jos se joskus unohtuu kavereiden kanssa kylille koulun jälkeen. Yllätyin taas myös vanhempainvartissa (lapsen isä valitsi itse ajan mutta ei yllättäen sitten kerinnytkään paikalle niin menin yksin, uusi opettaja oli ihan kiva) kun kuulin että lapseni on koulussa niin hiljainen ettei se meinaa vastata edes kysyttäessä, että mitään kontaktia on häneen hankala saada. Juu, ei ole niitä ihmisiä että luottaisi uusiin ihmisiin tai juttelisi kenellekään oma-aloitteisesti. Mutta onneksi niitä kavereita on edes koulussa ja puhuu edes minulle. Läksytkin on alkaneet olla vähemmän tekemättä sen jälkeen kun opettaja alkoi pyynnöstäni laputtaa läksyt kun ei lapsen oma keskittyminen siihen riitä ja kotona kiukuttiin sitten illasta kun ei ollut mitään käsitystä mitä voisi olla läksynä. Mietin, että paljonko se lasta itseään rasittaa olla koulussa aivan toinen ääripää siitä tavallisesta käytöksestään ja yrittää keskittyä siellä kun toiset metelöivät ja ajatus katkeaa helposti vaikka olisi ihan hiljaistakin. Onhan se väsynyt ja levoton koulupäivien jälkeen vaikka viikonloppuihin verrattuna. Kotiin tultuaan se vinkuu, kiljuu, halailee, rummuttelee pöytää, makailee lattialla, tanssii, taputtelee käsiä ja naksuttelee sormia ihan sitten sen koko päivän edestä. Välillä tekis mieli sanoa että rauhotu nyt vähän ja ole hiljempaa, mutta ei se mitään auta. Se voi auttaa, jos saa huomion ohjattua johonkin järkevään ja siltikään se heiluminen ja älämölö ei lopu vaan korkeintaan vähenee. Tosiaan, diagnoosia ei mielenterveystoimiston puolelta saatu kun lapsi pystyi keskittymään annettuihin tehtäviin sen tunnin tai kaksi mitä piti. No pystyyhän se, eikä tyhmäkään ole mutta se ei poista meidän arjen haasteita. Kun omaa toimintaa ja tunteita ei pysty hallitsemaan, on aika poissuljettu ajatus että mä voisin yksin lähteä kaikkien lasten kanssa mihinkään kauemmas, koska yhden kohdalla joku maailmanlopun katastrofi voi alkaa jostain ihan olemattomasta asiasta. Siinä on meinaan pitelemistä ja ohikulkijoilla ihmeteltävää kun hermot menee ja suusta tulee niin rumaa tekstiä että siihen tottumattomalle saattais itku tulla. Kaksin kyllä, vaikka silloinkin tunnen selässäni ne muiden ihmisten katseet kun lapsi ei käyttäydy niin mallikkaasti kuin joku tavallisempi 11-vuotias, vaan saattaa tanssia, kiljua, halailla ja maata lattialla siellä kaupassakin. Mutta olen oppinut olemaan välittämättä siitä vaikka mulla ei olekaan sitä diagnoosikorttia jonka voisi vetää esiin selittääkseen miksi lapseni käyttäytyy ihan eri tavalla kuin toivoisin ja siihen en voi paljonkaan vaikuttaa.